Julia ja äiti

Tehtaiden naiset - äidit ja tyttäret

Nyt on äidin ja tyttären tarinoitten muistilaput silputtu - ja viety koneelle !

Nyt on äidin ja tyttären tarinoitten muistilaput silputtu - ja viety koneelle !

Tehtaiden äitien, tyttärien ja yleisesti ottaen naisten tarinoita on kertynyt paksu kansiollinen: tapahtumia ja tarinoita, jotka eivät syystä tai toisesta voineet sisältyä faktapohjaisiin Liippatehtaan tarinoihin.

Tällä sivulla esiintyy muutamia tarinoita, vielä raakaleikkeinä, tyttärien ja äitien elämästä. Jotkut ovat äidin ja jotkut tyttärien  kokemia tosiapahtumia lapsuudessa ja nuoruudessa sekä aikuisiässä.

Suuri määrä tarinoita on vielä jäsentymättä lopulliseen muotoon ja lopulliseen järjestykseen. Lisään tänne satunnaisesti muutamia raakaleikkeitä kirjoittamisen edetessä. Erityisen tarkkaa harkintaa noudatan sellaisten tapahtumien esilletuonnissa, joissa tarinoissa mukanaolevat henkilöt ovat hyvin lähellä ja ovat vielä elossa.

Nämä tarinat eivät ole tässä "missään järjestyksessä". Pyrin näillä lisäämilläni tarinoilla kertomaan  elämän raadollisuudesta ja kuinka totta onkaan sanonta  "totuus on tarua ihmeellisempi". 

 ..........

Viidentoista minuutin työsopimus

Alla oleva muistio,  ote hetkistä, kun työsopimus kesti noin 15 minuuttia..

"Tapahtumarikas kesä oli kallistumassa syksyn kirpeyteen ja väriloistoon. Ensimmäiset keltaiset lehdet tipahtelivat katukiveykselle, kun nousin maanantaiaamuna autosta ja katsoin virastotalon portaita, joiden oli määrä olla uuden työpaikkani käyntiportaat tulevan talven ajan. Käännyin ja katsoin taakseni heilauttaakseni kättä miehelleni ennenkuin hän ajoi autollaan pois. Syksyinen sää oli sen verran viileä, että punaisen hameen ja silkkipaidan päällä oli musta nuorekas jakku. 

Iloisen odottavan mielen tilassa astelin ovesta sisään ja mietin, että robottimaiset jalat kuljettivat minua nyt kohti selkeästi uusia kokemuksia. Tehtävät olisivat osittain samanlaiset kuin aiempina vuosina. Mutta pää oli vielä aivan eri paikkakunnalla ja ajatukset karkasivat eiliseen. Muuttokuorma oli purettu pihalle, jossa omenapuut olivat pullollaan punaisia maahan tippuvia ja kypsiä omenoita. Hämärästi muistiin nousi vuosien takainen hetki, kun suuren rakastumisen huumaamana kiipesin miehen auttamana varastamaan aidan ylle kurkottuvasta omenapuusta pieniä suloisia omenoita, maistaakseeni noita kotimaisia herkkuja. Ajatukset harhailivat nuoruuden huumaavasta perheen perustamisesta kodin rakentamiseen ja nyt viime vaiheessa salamannopeassa muutossa. Lastemme silmät katsoivat pyöreinä ihmetellen tapahtumien kulkua.

Nopeasti tapahtuma seurasi toistaan. Keho, pää ja mieli eivät kulkeneet samaa latua. Astellessani ovesta sisään ja ilmoittautuessani infopisteeseen mieleeni ei vilahtanutkaan, että tämä päivä muuttaisi polkuni suunnan peruuttamattomasti. Toisenlaiseksi kuin aamulla perheen kesken oli ajateltu.

Käytävää pitkin asteli mies, joka esittäytyi Leobold Walleniukseksi. Mitään tuttua kasvon piirteistä  ei löytynyt. Johtaja avasi toimistonsa oven, otti päällystakkini käsiverreltani ja asetti sen oven vieressä olevaan naulakkoon. Johtaja ohjasi minut istumaan mukavalle tuolille. Itse hän istui suuren pöydän toiselle puolen. Vastailin kysymyksiin rutiininomaisesti. Samalla vähitellen kyselin uudesta työstäni ja talon toimintatavoista.

Sitten mies istahti viereiselle tuolille. Tunsin epävarmuuden hiipivän pikkuhiljaa alitajuntaani, asettaen kehoni heti varuilleen ja valmiustilaan puolustamaan jotain alitajunnassa olevaa vaaraa vastaan.  Epämiellyttävä muisto nuoruudesta hiipi tajunnan rajamaille. Sitten mies laski kätensä polvelleni, jota peitti ohut satiininen sukkahousu. Mies liu'utti kättään välillä punaisen kellohameen päällä, välillä siirtyen polven kohdalle. Tunsin kuin sähköiskun, ei mielihyvästä, vaan inhosta ja jostain ei asiaankuuluvasta. 

Alitajunta antoi salaman nopeasti viestin aivoille ja sieltä aivot sähköttivät edelleen - ylös ja ulos - ja äkkiä !   Pomppasin ylös ja alitajunta tunki sanat suuhuni: "Kiitos, tämä työsopimus päättyy tähän."

..... 

Perunkirjoitus

Seuraava kohtaus eräästä tapahtumasta raakaleikkeenä, joka voi jakaantua moneenkin yhteyteen lopullisessa kirjassa ! Yllättävimmät äidin alkurepliikit on jätetty tästä pois. (minä-muoto)

 ..........

"Melkein inhosin tuota miestä. Olin kuullut hänen jäätävistä oikeudenkäynneistään ja huhuja raaoista konkurssipesien käsittelyistä. Tiesin myös sen, että hänkin oli mies siinä kuin kuka tahansa mies." 

Selvästi huojentuneena ja paremmissa voimissaan asianajaja palasi pöytänsä ääreen. Hän jatkoi tasaista ääneen saneluaan ja samalla kirjoittamistaan. Asianajaja Ludvig Stenvall oli tämän pienen kaupungin voimallisin asianajaja. Häntä kunnioitettiin ja välillä melkein jo hyytävällä olemuksellaan hän sai vastustajat antautumaan. Julia mietti äidin sanoja hiljaa mielessään, eikä kuullut aina mitä asianajaja luki samalla kun kirjoitti perunkirjoitusasiakirjaa. "Onko tuo todella minun äitini. Hän tekee havaintoja minusta, jonka sisälle kukaan ei ole koskaan nähnyt eikä päässyt kurkistamaan." Annoin ajatuksien vaeltaa, luotin tähän kovamaineiseen asiainhoitajaan nyt täysin ja hänen pikkuhiljaa valmistuvaan asiakirjaansa. 

Välillä palasin kuuloetäisyydelle, kun asianajaja Stenvall luki testamenttia tai antoi ohjeita lisädokumenttien hankkimiseksi. Nostin ryhtiäni, kun hän sanoi nimeni ”Julia, sinä voitkin hankkia puuttuvat asiakirjat, tiedän että ne ovat sinulle rutiinia ja siten tämä toimituksen hinta tulee edullisemmaksi”. Kiitin ja nousin samalla auttaen äitiäni sohvalta, joka itse asiassa oli ollut yllättävän miellyttävä istumapaikka. Olimme sopineet jo seuraavan tapaamisen valmiiksi. Tilanne näytti asianajajan mielestä niin selkeältä, että asia tulisi kuntoon kahdella kokouksella. Lähtiessämme vilkaisin häntä silmiin ikään kuin kumotakseni äidin tekemän havainnnon. Hänen kivisilmänsä eivät kertoneet minulle yhtään mitään. 

Kohtalo oli kuin ihmeen kautta heittänyt äidin ja tyttären samoille poluille, melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Astellessamme ulos asianajajan toimistosta tein loppuyhteenvedon. Minä en tiennyt äidistäni vielä yhtään mitään. Hiljaisuuden vallitessa käänsin virta‐avainta ja lähdin ajamaan kohti äidin kotia. 

Tunnelman tihentyessä tiesin että ilman yhteistä kahvihetkeä tämä tapaaminen ei päättyisi. Asianajajan toimistossa virinneeseen tunnelmaan vielä palattaisiin. Äiti tulisi kysymään minun ja asianajajan aikaisemmista yhteyksistä. Kun tutut rutiinit kahvin keittämiseksi alkoi kuulua keittiöstä, menin suoraan äidin ja isän vihkikuvan luo. Vasta nyt, ensimmäisen kerran elämässäni porauduin katsomaan syvälle silmiin, katsoen vuorotellen äitiäni ja isääni. Yritin päästä kurkistamaan heidän sydämiinsä. Isä tuntui tutulta. Olin tuntenut olevani aina isän tyttö. Kun jotain sattui ‐ tai oli kipuja, otti isä syliin ja silitti kivun pois. 

Äiti, tuo tumma kaunotar salaperäisine hymyineen ei ollut tästä maasta. Hän ei paljastanut sisintään tässä kuvassa eikä näillä silmillä. Siispä minun oli alettava ottaa selvää kuka ja mikä minun äitini on. Kun katsoi kerran, oli katsottava toinenkin kerta. Kasvoissa oli jotain selittämätöntä ja salaperäistä kauneutta. Nyt minä sain siitä pienen vihjeen kun ymmärsin katsoa syvemmälle. "Siellä oli sydämen viisautta, joka tulee vain Luojalta." Hän oli raivannut dramaattisen lapsuuden jälkeen tietä nuoruudelle ja päättänyt matkata omien luo – sinne minne veri veti. Ensitapaaminen isän kanssa oli ollut silmänräpäyksenomainen ja ikuisesti mieleenpainuva. Uskomattomien tapahtumien jälkeen äiti karkasi kun luuli isän hänet unohtaneen. Ei, isä ei unohtanut ensisilmäyksen jälkeen koskaan. Hän päätti hakea äidin takaisin vaikka meren takaa ja tehdä hänestä vaimon sekä lastensa äidin. Naapurien ja sukulaisten kahdehtima avioliitto alkoi tuottaa rakkauden hedelmiä ”Salaiseen puutarhaan”. 

Nyt ymmärsin, kun isä oli kerran katsonut noita kasvoja, oli hän jäänyt ikilumoon. Kaksi eri suunnilta saapunutta yksinäistä sydäntä oli kohdannut ja kietoutunut näkymättömillä säikeillä toisiinsa kunnes kuolema heidät erotti. Tumma kaunotar omasi tumman veren joka sykki omaan tahtiin, mutta talttui kokeneen maailman matkaajan rytmiin. 

Toisen miehen kuoleman jälkeen oli äiti keksinyt kaikenlaisia tehtäviä jotta päädyimme saman pöydän ääreen yhteiselle kahvihetkelle, josta oli muodostunut meille toisiimme tutustumisen hetki. Niissä hetkissä oli taikaa ja annoin itselleni luvan lähestyä jotakin ihmistä syvemmälle, ja päästää myös jonkun itseäni lähelle. Kahvikupin ääressä hän alkoi kertoa pala palalta itsestään ja menneisyydestään. Iso pala kerralla ei olisi sulanutkaan. Vain sen tiesimme, että äidissä virtaa jokin aivan erityinen tumma veri. Ei kuitenkaan mustalaisen eikä lappalaisen, vaan vielä jostain kauenpaa. Äidille oli tehty aiemmin leikkaus. Erikoinen veriryhmä kiireellisessä leikkauksessa oli viedä äidin hengen. Nopea reagointi ja täydellinen verenvaihto pelastivat hänet rajamailta, jonne vain harvat pääsevät käymään ennen lopullista rajan ylitystä. 

Tyynesti äiti oli ottanut vastaan Luojansa hänelle varaamat kohtalon oikut. Tuskin hän edes itse ymmärsi, kuinka julmasti kohtalo hänet kahlitsi toiseen mieheen. Nyt hän oli vapaa kertomaan elämästään ja jakamaan sen tyttärensä kanssa. Toisen miehen kuolema vasta vapautti äidin sydämen lauluun, jota voi verrata okalinnun lauluun. 

................

Uusimmat kommentit

29.07 | 20:41

Hei! Kyllä esi-isät kiertyvät Puolangalle ja aivan Laatokan rannoille. Palaan kuvioon. Katsotaan sukukirjoista. VL

29.07 | 10:34

Hei ! minua kiinnostaa olenko sukua, minun mummoni asui Puolangalla hänen nimensä oli Amanda Moilanen

28.04 | 08:10

Hei ! Karhunkuvaus ja -katselupalvelu. Puh. 040 187 4226 Veikko Tyni, joka oli myös meidän "oppaamme". Mekin olimme siellä kuvaamassa vieraidemme kanssa. Onnea matkaan !

28.04 | 06:39

Terve.Millon vois käydä katsoon karhuja siellä
sun kuvaupaikalla?Aikoja,ajankohta,porukan koko,hinta.T.Mika Isoaho ja Sakari Arminen

Jaa tämä sivu